Väkivaltaa vastaan jokainen päivä

VÄKIVALTAA VASTAAN JOKAINEN PÄIVÄ JA JOKAINEN YÖ

 

25.11 On muodostunut YK:n naisiin kohdistuvan väkivallan vastaiseksi päiväksi. Aihe on tärkeä ja se ansaitsisi meidän huomiota vuoden jokaisena päivänä. Joka kolmas nainen Euroopassa on kokenut henkistä tai fyysistä väkivaltaa. Meidän lähelläkin melko varmasti joku elää väkivallan alla, ehkä emme huomaa, ehkä emme halua huomata. Emme uskalla puuttua, koska pelkäämme kuinka meidän itsemme käy ja meidäthän on opetettu vaikenemaan. Ongelmat tulee lakaista sinne maton alle, ei niistä voi muille kertoa.  Terveydenhuolto ei ymmärrä, eikä puutu, koska ei ole aikaa, koska ei tiedetä mihin asiakas tulee ohjata jos hän avautuukin tämän puolen problematiikasta. Kun ei ole lääketieteellistä selitystä ei ole ongelmaa. Tiedän ikävän monen ko. alan koulutuksen saaneen ajattelevan ettei kuulu vastaanotolla hoidettaviin ongelmiin. Olen itse törmännyt vastaanotolla vain toteamukseen ”näytät sille, ettei sinulla on ongelmia.” No hyvä jos näytän sille. Mutta onko tämä tosiaan vallitseva käytäntö? Miksi asioista ei puhuta ja kysytä niin kuin ne todella oikeasti meille näyttäytyvät?

Minä haluan rikkoa puhumattomuuden rajoja ja haluan saada ihmiset ymmärtämään, että maton alle ei kuulu tunkea yhtään mitään. Ei kipuja, roskia, eikä muistoja.

Väkivaltaa kokevat myös miehet. Olen saanut lukuisia yhteydenottoja miehiltä siitä kuinka heidät manipuloidaan, alistetaan, nainen käy kotona päälle ja jokainen kotoa poistuminen aiheuttaa sotatilan. Onneksi näistä puhutaan, jos ei vielä ääneen niin edes yksityisviesteissä. Myös miesten kokema väkivalta ansaitsee tulla kuulluksi ja nähdyksi.

Väkivalta oli se minkä tasoista tahansa ei vain yksinkertaisesti kuulu kenenkään elämään.

Suomalaisista 80% on sitä mieltä, että lähisuhdeväkivallan pitäisi olla rangaistava teko, silti vain 10% kokee että toisen jatkuva halventaminen on lähisuhdeväkivaltaa, mutta 33% on sitä mieltä että elinpiirin rajoittaminen on väkivaltaa. Meneekö meillä puurot ja vellit sekaisin? Vai emmekö vain ymmärrä termejä? Halventaminen, manipulointi ja alistaminen kun ovat juuri henkisen lähisuhdeväkivallan yleisimmät tunnuspiirteet.

Puhumattomuutta vastaan käyn helmikuussa kun aloitamme Minkkisen Samin kanssa puhumaan asioista suoraan radiossa. Suomi tarvitsee puhetta, se tarvitsee kunnon mattojen tamppauksen.  Sami on mies joka puhuu suoraan ja maton alle ei tosiaan jää yhtään mitään. Ehkä me ohjelman avulla päästään vähän lähemmäksi sitä että jokainen myös miehet alkavat puhua enemmän. Vaikka tämän tekstin sävy oli synkähkö lupaan, ettei tuleva ohjelma ole synkkä.

Se on ihan kaikkea muuta tilannehuumorista – mustaan huumoriin, sillä sitä me tarvitsemme!

UNELMA ONNESTA

Tämä on se hetki kun saa pikkuhiljaa oikeasti alkaa elämään omia unelmiaan todeksi. Olen ollut vuosia tuuliajolla. Antanut periksi useamman kerran kuin olen uskonut itseeni. Silti jostain syvältä on aina noussut ymmärrys siitä että näiden asioiden aika ei ole vielä, ja samaan aikaan on ollut usko siihen että se päivä tulee vielä. Onneksi näin on ollut!

Se päivä ei ole tänään eikä se ole huomenna, mutta se ei onneksi ollut eilenkään. Se päivä on ollut olemassa jo hetken aikaa ja olen huomannut sen päivän vahvistuvan kokoajan. Jokainen hetki jokaisessa päivässä vie minua kokoajan enemmän sitä kohti mitä haluan ja mistä haaveilen. Olen onnekas toki myös toimivista yhteistyökumppaneista ja joustavasta työyhteisöstä joka antaa minun hapuilla, tavoitella ja kiivetä kohti omaa haavettani. En ikinä kuvitellut että kustantamon ihmisistä tulee minulle osa lähes jokapäiväistä elämää ja että haluan jakaa pienet onnistumiset ensimmäisenä heidän kanssaan. Tämä matka on kevyt kulkea <3. Uskon että se johtuu puhtaasti siitä että asia on oikea, ihmiset ovat oikeat ja asiat ovat oikeassa ajassa olemassa.  Olen myös helkutin sisukas ja valmis tekemään itse töitä asioiden eteen. En ole ikinä kuvitellut että odottamalla jotain tapahtuu yhtään mitään. Nykyisin minulla on onneksi myös kärsivällisyyttä avata joku toinen ovi yhden sulkeuduttua ja löytää kiertotien kautta takaisin reitilleni. Nuorempana annoin periksi ja keskityin käyttämään aikaani siihen miksi minusta ei tule mitään. Ja siinä oli juuri se juttu miksi en ollut valmis ponnistamaan tämän aikaisemmin kohti omia tavoitteitani. Lähdin myös mukaan kaikkeen toisarvoiseen joka vei aikaa, ja joka ei johtanut mihinkään. Toki niissäkin kokemuksissa on matkalle tarttunut mukaan mahtavia ihmisiä jotka tallustaa tässä vieressä edelleen. Ja niistäkin on maksettu oppirahoja jotka auttavat luottamaan intuitioon hyvän ja pahan välillä tänä päivänä.

En myöskään pelkää epäonnistua. Mitä sitten vaikken onnistuisikaan? Ainakin yritin. Jos joku saa onnen minun epäonnistumisella suon sen jollain sairaalla tavalla hänelle. Olen myös kasannut itseluottamusta ja varmuutta siinä mittakaavassa ettei minua kukaan muu kaada ellen minä itse sitä tee. Olen oppinut päästämään toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja en edes mieti asioita jotka toisivat negatiivisia tunnetiloja. En mieti siksi että juuri ne asiat muodostaisivat esteitä tälle tielle jonka haluan nyt astella hitaasti ja varmasti sinne asti jonne olen päättänyt päästä ja selvitä.

Tarvitsen matkalle ripauksen onnea, muutaman hyvän ystävän, muutaman oikean yhteistyökumppanin, turvallisen sataman ja paljon ymmärrystä ja aikaa olla luova, haaveilla ja unelmoida ja sen jälkeen tehdä täysillä töitä. Siinä on reseptini – katsotaan mitä sillä saa aikaan. Ja voin suositella samaa reseptiä sinulle ystäväni!

 

”Ilman ponnisteluja

et onnistu

mutta kun ponnistat

ponnista korkeammalle kuin

kuvittelit pääseväsi

silloin olet lähempänä

elämäsi unelmaa

unelmaa onnesta”

KUN EI SE VAAN NÄY!

Aamriitaulla herätessä ensimmäinen asia mikä sosiaalisesta mediasta tuli vastaan oli parisuhdeväkivalta. Kuvat aiheesta olivat rankkoja ja tarina kuvien takana vielä rankempi. Oli pakko kirjoittaa aiheesta vieläkin. Kumpaakaan väkivaltamallia ei fyysistä eikä henkistä saa sallia missään tapauksessa, mutta fyysisestä jää aina jäljet ja jäljet ovat sitä rankemmat mitä kovemmasta väkivallasta on kysymys. Myös terveydenhuollolla on oikeus puuttua ja näistä myös tehdään rikosilmoituksia helpommin. Fyysisyydestä saadaan myös helpommin tuomiot ja lähestymiskiellot läpi. Tästä aiheesta toivottiin myös tv- aikaa ja asiaohjelmaa ja hyvä niin. Mutta miksi tätä toista puolta ei olla yhtä hanakasti nostamassa esiin? Miksi edelleen vaietaan? Kun väkivalta ei näy sitä ei ole?

Entä sitten kun väkivalta ei näy?

Kuinka saamme äänemme kuuluviin? Kuinka todistamme että olemme väkivallan tekojen alla, vaikkei kukaan fyysisesti olekaan käynyt päälle? Miten kertoa lastensuojeluviranomaiselle että kotona asuu hirviö, kun se sama hirviö siinä samassa hetkessä puhuu lastensuojeluviranomaisten päät pyörryksiin ja pahimmassa tapauksessa lähettää kukkapuskan hyvästä työstä perään. Manipuloi – tekee sitä minkä parhaiten osaa. Oikeudessa ei ole tarpeeksi todisteita jos ei pystytä näkyvästi todistamaan että tämä ihminen edelleen rajoittaa elämää, saa pelkäämään ja pimeällä kotoa poistuminen on mahdotonta, koska ei voi tietää mitä tapahtuu tai kuka kulman takana odottaa.

Häpeä, syyllisyys ja tietämättömyys

Kokija tuntee häpeää, syyllisyyttä ja alemmuuden tunnetta siitä että on ajautunut tilanteeseen ja ei saa voimaa eikä toisaalta edes tukea pyristellä eroon. tukea ei saa juuri siksi että kukaan ei usko, näe, eikä välttämättä kokija edes itse ymmärrä tilanteen vakavuutta. Pahimmissa tapauksissa manipulointia, elinpiirin rajoittamista, uhkailua, kiristystä, mollaamista ja itsetunnon polkemista on tapahtunut vuosia. Voi olla että ei ole enää edes oikeutta omaan pankkitiliin ja auton avaimet saa käteen tarkalleen määrättyä ja kellotettua kaupassa käyntiä varten. Ymmärrettävää siis että puuttuminen ja mediahuomio eivät ole samalla tasolla fyysisen väkivallan kanssa, koska täällä pohjolassa ollaan onnellisen tai onnettoman tietämättömiä siitä mitä meidän kodeissa ja olohuoneissamme tapahtuu joka ikinen päivä.

Ja siitä syystä minä olen tällä matkalla – Näkymättömästä näkyvää!

Tästä aiheeltaan synkästä päivityksestä huolimatta valoisaa, energistä viikonloppua sekä uskallusta elää jokaiselle!

photo

Takaisin elämässä

Eteisen maali on kuivunut, seinät säteilevät auringon valossa tumman kultaisina. Juuri sen väriseksi ne halusin. Hymyilen eteisen seinälle. Minä hymyilen minun elämälle. Halusin maalata piiloon seinistä jäljet, joita jokainen oven kolahdus niihin jätti. Ei maalaaminen vie muistoja pois, mutta se auttaa minua ymmärtämään,  että tämä päätös todella pitää. Olen vapaa ja minun ei tarvitse enää sietää sinun jäätävälle tuntuvaa läsnäoloasi.

Se tunne saa minut rakastamaan elämääni entistäkin enemmän. Silmäni loistavat sälekaihtimen välistä tulevien auringon säteiden kanssa kilpaa. Olen vuosiin ensimmäistä kertaa onnellinen. Havahdun siihen ajatukseen, etten ole vuosiin ollut onnellinen. Olen vain taistellut elämääni päivästä toiseen ja tappelusta seuraavaan.

Kun ei osaisi enää kävellä

Aikaa ei ole kulunut kuin muutamia kuukausia, mutta alan unohtaa miltä pelko tuntuu. Alan ymmärtää, että jokapäiväinen tappelu suolan paikasta pöydällä ei olekaan enää läsnä elämässäni. Eikä minun tarvitse lukita ovea kahdella lukolla. En koskaan ajatellutkaan, että tulisit perääni huutamaan, mutta lukitseminen olikin minun itseni vuoksi. Lukosta tuli minun turvani, minun henkinen muurini. Minä kuljin matkaa itseeni ja minä löysin takaisin. Sitä tunnetta ei voi selittää, se pitää kokea. En todellakaan toivo, että sinä joutuisit sen kokemaan. Vertaan tunnetta kykyyn kävellä ja hengittää, sen jälkeen, kun on ensin painettu väkisin polvilleen ja jokainen yritys nousta jaloilleen on estetty.

Kyyneleet eivät kirvellä, ne hävettävät. Kysymykset omalle peilikuvalle saavat voimaan pahoin. Miten annoin itseni vajota näin syvälle? Miten annoin sinun upottaa minut tähän?

Kun oma peilikuva kyllästyy kuuntelemaan ja vastaamaan alituiseen esitettyihin kysymyksiin, siinä kohdassa yksi tie on kuljettu loppuun ja toinen on alkanut. Se päätös kannattaa tehdä pelkästään itsensä takia. Siinä vaiheessa on opeteltava kävelemään uudelleen. Siinä vaiheessa saa viimein voimaa nousta ja ottaa ensimmäiset askeleet omana itsenään vapaasti valitsemaansa suuntaan. Kutsun sitä elämän haltuun ottamiseksi.

Saatan ymmärtää miltä tuntuu lapsesta joka ottaa ensimmäiset askeleet ilman tukea – koko maailma on avoinna. Siltä se todella tuntuu.

Vuosien jälkeen

Kun vuodet kuluvat, monet asiat unohtuvat. En muista enää sanoja, enkä tekoja. En tunne sinua kohtaan yhtään mitään. Olen kylmä ajatuksiltani sinua kohtaan ja minulla on siihen loppuelämäni ajan täysi oikeus. Riistin itseltäni monta vuotta elämästäni ja pelkäsin lähes saman ajan. Asunto on vaihtunut, joten kultaiset seinät eteisessä eivät elä kanssani enää, mikä on hyvä.

Tärkeintä on lähteä, uskaltaa ja uskoa itseensä. Hetkittäin minä kiitän sinua siitä, että annoit kyvyn aistia pahan ja pitää sellaiset asiat kaukana itsestäni. Minun ei tarvitse miellyttää , eikä antaa itsestäni enempää kuin haluan. Kokemuksieni myötä rakastan elämää tänään enemmän kuin eilen. Rakastan ihmisiä lähelläni, unelmoin enemmän ja olen ymmärtänyt, että  ihmissuhteesta tulee soutaa samaan suuntaan yhdessä. Aallokossa on kaksi ihmistä pitämässä yhtä, ja venettä pidetään yhdessä pystyssä. Ei todellakaan taistella toisiamme vastaan. Tällaisen elämän minä halusin, minun uuden alkuni ensimmäinen oivallus oli kultainen eteisen seinä.

Sinun tehtäväsi on valita itsellesi uusi alku. Vain sinä päätät millä väreillä maalaat uuden elämäsi ensimmäiset päivät.